Lyhenteet FDMA, TDMA ja CDMA voivat tuntua aika sietämättömiltä, mutta niistä ei pääse eroon, jos haluaa ymmärtää matkapuhelujen kehityksen kulkua.

Mobiilille radioviestinnälle on tunnusomaista, että suuri joukko käyttäjiä voi viestiä samaan aikaan samalla taajuuskaistalla. Siihen on kolme perusmenetelmää: FDMA (Frequency-Division Multiple Access), TDMA (Time-Division Multiple Access) ja CDMA (Code-Division Multiple Access).

FDMA:han perustuvassa radioliityntätekniikassa käytettävissä oleva kokonaisspektri on jaettu joukkoon suhteellisen kapeita taajuuskaistoja (kanavia) ja jokainen radiopuhelinyhteys saa yhden tällaisen taajuuskaistan viestintäänsä varten. FDMA oli ainut mahdollinen multiple access -järjestelmä ensimmäisen sukupolven analogisissa mobiilijärjestelmissä (esim. NMT, AMPS, TACS).

TDMA:han perustuvassa radioliityntätekniikassa useat käyttäjät voivat viestiä samaan aikaan leveämmissä taajuuskaistoissa lähettämällä signaaleja erilaisissa ns. aikaväleissä. TDMA:ta käytetään esim. GSM:ssä, jossa jopa kahdeksan käyttäjää jakaa yhden 200 kHz levyisen taajuuskaistan.

CDMA:ssa useat käyttäjät viestivät samaan aikaan samalla leveällä taajuuskaistalla. Käyttäjien erottamiseksi signaalit saavat erilliset ’koodit’. CDMA:ta käytetään esim. IS-95 -nimisessä standardissa, joka on GSM:n kilpailija, sekä kolmannen sukupolven mobiiliviestinnässä (lähinnä WCDMA:ssa mutta myös CDMA2000:ssa).